Erikoisnumero: kävin kaukana kotoa
5.07.2014 - 12:33
Toisaalta tiesin että näin käy, joten jätin paluulentoa myöten kaiken varaamatta etukäteen.
Sit rupesin kokoamaan valokuvia…
Oisin pannut tämän stoorin leikkauksen alle, mutta en osannut tehdä sellaista.? Joka tapauksessa tästä lähtee
Näissä kolmessa kuvassa on kaikki mitä ehdin Tukholmasta nähdä, sillä olin siellä vain hätäisesti vaihtamassa lentokoneen junaan, joka kulki Juutinrauman sillan (Malmö-Kööpenhamina) yli huumaavassa maisemassa:
Reissuni voisi melkein yhtä hyvin olla ”Jenna fiilistelee kirkkoja”-reissu. (Eurooppalaiset) kirkot on aika villejä paikkoja ja yleensä myös sisään pääsee ilmaiseksi. Erityisen jees on, jos vielä sattuu paikalle livemusan aikaan…
Hupsut tanskalaiset! Hih hih!
Kööpenhaminan kohokohta oli retki Christianian vapaakaupunkiin. ”Vihreällä kadulla” ei saanut valokuvata, sillä pilvi on edelleen Tanskassa laitointa, enkä viitsinyt kuvata kaupunkia noin muutenkaan. Christianian suurten metsä-/puistoalueiden lumoissa kuitenkin samoilin tunteja vehreydestä nautiskellen, aijai. Sataa ripsautti, mutta pysyin puun alla kuivana.
Hostellilla katsottiin fudista, juotiin kaljaa ja hurrattiin alankomaalaisten kanssa. Hyvä fiilis, tajusin että potkupallokin on kivaa! Tästä hostellista löytyi aina kavereita. Köönpenhamina oli jees, mutta jotenkin liian puhtoinen ja kiltti kaltaiselleni ryönäilijälle.
Suunnitelma oli mennä Kööpenhaminasta Amsterdamiin, mutta junassa ei ollut vapaita paikkoja, joten meninkin Berliiniin. Yöjunassa nukuin yhtä makeasti kuin äidin kohdussa aikanaan ja aamulla oli mieletön onnellisuuden olotila, joka on tallentunut ylempään kuvaan.
Nähtävyyksien katselemisen aloitin siis muitta mutkitta aamutuimaan. Oli surrealistista kuljeskella suurkaupungin keskustassa vain siivoajat seuranani. Aika pyhä olo.
Juutalaismuistomerkki oli ihan sairaan hyvä livenä. Jes. Reissun ainoa museo jossa kävin (linjaukseni koko reissulle oli ”as sniidu as possible” ja museot ovat muutenkin toisen reissun hommia) oli Bauhaus-museo. Matkan varrella eksyin ihan mielettömään vintageliikkeeseen, josta taisin nauttia melkeinpä museota enemmän ja jossa olisin voinut viettää tuntikausia vaateleikkejä harrastellen.
Reissumies essentials. Tähän baariin päädyin sattumalta etsiessäni hakuammunnalla kaupunginosaa jossa saattaisi olla sopiva paikka ja otettuani lopulta metron vahingossa toiseen suuntaan kuin piti. Hortoilu on mestareitten laji, sanokaa mun sanoneen.
Kriippailua raiteilla. Lähdin Berliinistä vikkelään, sillä en jostain syystä viihtynyt. Saattaa olla, että olin yksinkertaisesti väärillä alueilla ja ihan väärässä hostellissa, mutta en vaan fiilannut sitä paikkaa. Ei se mitään, ehkä toisella kertaa.
Nii!
Amsterdam oli metaa; tuntui kuin olisin saapunut ylilyötyyn ”leikki-Amsterdamiin” sen sijaan, että olisin saapunut varsinaisesti johonkin kaupunkiin. Turistialueella jokainen ovi aukesi joko coffee shopiin, tuliaisliikkeeseen tai hostelliin ja kasoittain jonneporukoita hiihteli vastaan (onhan paikka oikea jonnen paratiisi), mutta vähän etäämmällä kulttuurikin rauhoittui ja sai ulottuvuutta. En dissaa, päin vastoin, itsehän elän tuhruisuudesta. Onneksi kaikki ei ole vakavaa ja kirkkoja.
Ja mikä olisi ollut enemmän lystiä kuin huomata, että minulla ja lempparikatusoittajilla oli ollutkin sama reitti! Pieni maailma! Tällä kertaa en voinut olla ostamatta levyä. Tuolla Dam-aukiolla tuli istuskeltua aika paljon ja eräällä evästauolla kaksi sanansaattajaa tulivat kertomaan Jumalajuttuja. En varmasti koskaan unohda, kun toinen heistä sanoi, että Jumalan mielestä minulla on magee tukkatyyli. Kiitti, kamu siellä ylhäällä.
Täällä yövyin. Perusmeno: jätkät jatkuvasti pajoissa tai sienissä, vessat lainehtii ja joku yrittää nukkuu mun sängyssä. Onneks ei kuitenkaan menny niin ku leffoissa. Kissa!!!!!!!!
Valitettavasti parhaita juttuja Amsterdamista en viitsi kertoa täällä, sillä kaikkien lukijoideni ei ole niitä sopivaa kuulla. Äitille terveisiä ja niin edelleen… Jätän siis mielikuvituksenne varaan, mitä hauskuuksia Amsterdam osakseni soi, ähäkutti.
Raiteilla olo aina priima. Oli autuaallista päästä junamatkalla hetkeksi tuulettumaan, sillä satuin kahdestaan samaan hyttiin megapuheliaan bisnesmiehen (erityishansikasbisnes on kova juttu) kanssa. Harvinaisen mukava, mutta uuvuttava tyyppi kaltaiselleni tuppisuulle. ”So what do you do for fun?” ”Nothing.”
Jokainen kohtaamani amerikkalainen sai minut tuntemaan itseni kohtuullisen suomalaiseksi. Olen mielestäni melkoisen sulkeutunut ja vetäytyvä tyyppi, joten en odottanut reissun sosiaaliselta annilta juurikaan. Yllätyksekseni kuitenkaan koskaan ei ollut seurasta puutetta, kun ihmiset tuolla maailmalla ovat ulospäinsuuntautuneita minunkin puolestani!
Prahaan saapuessani olin hyvin uupunut. Älypuhelin ois siitä hyvä, että voisi vain googlettaa vapaat yösijat sen sijaan, että haravoisi hakuammunnalla vieraan kaupungin keskustan vain todetakseen, ettei sesonkiperjantaina missään järkevässä ole tilaa.
Mutta! Voi, Praha! Koko matka tähän asti oli vain alkusoittoa ja luulenpa myös tienneeni sen koko ajan. Ehkä suonissani kohiseva tippa romaniverta vetää minua sinne päin. (Tai sitten hintataso. Oli tietoinen, osittain taloudellinen valinta viettää hieman edullisemmassa Prahassa pitempi aika kuin muualla: siinä missä juoksin aiemmat kaupungit läpi puolessatoista viikossa, vietin Prahassa kokonaisen viikon.)
Rakastan sitä, kuinka kaikki on spreijattu täysin suvereenisti.
Löysin vahingossa tämän lempparipatsaan, jonka juurella istuskelinkin melkein joka päivä evästämässä. Kotoisa olo tai jotain…
Kissa!!!!!!!!! Toi oli ihan sairaan tuima tyyppi.
Vahingossa löysin myös tämän mielettömän upean hautausmaan, Olšanské hřbitovyn. Jos koskaan käyt Prahassa, käy siellä. Ei maksa mitään, fiilis on vangitseva eikä jengiäkään juuri ole. Viihdyin paikalla tuntikausia aivan haltioituneena. Ihan jees hengata kuolleiden kanssa, kun elävät tuottaa välillä ongelmia.
Täällä sattui elämäni legendaarisin tunarointi, jonka kaltaisiin mittasuhteisiin vain harvat elämässään yltävät. Kyseessä on siis tapaus siitä, kuinka minut yllätti sietämätön kakkahätä eikä ”sopiva murattimätäs” ollutkaan sitä miltä vaikutti vaan jonkun ihmisen hauta.
Lipesin paikalta yhtä vikkelään kuin papanat pyllystäni. En pygee.
Punkkari on punkkari missä tahansa. Tuonne mahtilinnaan maksoi sisään (paljon), joten jatkoin housut nilkkaan -linjalla ja vetäisin protestipissat pöpelikössä linnan takana. Eikä siinä vielä kaikki uhittelu siltä päivältä: löysin samalla kiinnostavan polun, jossa kuitenkin oli puomi ja ”no entrance”. Olin jo menossa, kunnes jostain ilmestyi sotilaita…?!
Ensi kerralla tahdon ajaa Prahan halki (omalla) botskilla Vltavaa pitkin!
Kyseinen kannu olutta maksoi seitsemän korunaa, mikä tekee n. 27 senttiä. Mietitäänpä hetki sitä.
Poistuminen mässyjen kautta, kuinkas muuten.
Sanoivat, että mene katsomaan luukirkkoa (Kostnice v Sedlci), joten tein päiväretken Kutná Horan kaupunkiin, jonne on Prahasta noin tunnin junamatka. Veti sanattomaksi.
Näkymä hostellin parvekkeelta naapuriin. Blind Eye Hostel, paras, menkää sinne. Ei tippaakaan kusetusta.
Lopulta oli oikea onnenpotku, että ydinkeskustan hostellit olivat täynnä ja joudun siirtymään etäämmälle päätyäkseni asumaan Žižkoviin. Alueella on punainen historia ja se on edelleen reteässä maineessa; samalla nurkalla saattaa olla bordelli, pilvibaari ja poliisi. Sanovat myös, että tällä viiden neliökilometrin alueella on yli 300 pubia.
I ♥ Žižkov! Koko reissun ehdoton säihkyvä jalokivi. Muuttaisin. Nää Žižkov-hommat on taas mysteeri-mikitin-tapauksia, joita ei pysty jakamaan ihan kaikkien kesken. Mutta siitä vasta tietääkin, että on ollut hyvä meno, vai mitä.
Pari viimeistä päivää reissusta jouduin potemaan flunssaa, jonka rippeet ovat vieläkin päällä. Laskeutuminen takaisin Suomeen oli kuitenkin pehmoinen, sillä lensin nätisti kavereiden keskelle Vuosaareen nukkumaan ja seuraavana aamuna viettämään Helsinki Pridejä.
Reissun ensimmäisessä omakuvassa on tommonen eksyneen näköinen pikku surkupussivauva, mutta viimeisessä se on muuttunut ihan zeniksi. Kyllä teki hyvää.
